Uutisjournalistien huoneentaulun ensimmäisen ohjeen mukaan toimittajan on pystyttävä vastaamaan kysymyksiin ”mitä, missä, milloin”. Kysymys ”miksi” sai ennen odottaa, mutta ei enää.
Jokelan tapahtuma oli kaikkien tiedossa jo kun tilanne oli vielä päällä.
Toimittajien oli keskityttävä seurauksiin; järkytykseen, suruun ja hakemaan vastausta miksi.
Tätä työtä tekevät kaikkien välineiden toimittajat. Painotukset vaihtelevat. Verkko julkaisee kaiken heti, televisio ja radio nopeasti, ja lehdet jäädyttävät draaman kerran vuorokaudessa.
Jokela on malliesimerkki siitä, miten vähän faktatietoa lehdille jäi ensimmäisen päivän jälkeen verkkomedioiden panostettua tosiaikaiseen raportointiin.
Minulla oli mahdollisuus olla tietokoneen ääressä koko pitkä keskiviikko. Keskeinen havainto oli, että vaikka jotkut toimitukset pyrkivät versioimaan tekstinsä sanomalehtiin sopivammiksi, henki oli se, että kaikki tiedot julkaistiin heti. Viime viikon kävijäluvut suurimmissa verkkomedioissa ovatkin tämän median lyhyen historian korkeimmat. Ilta-Sanomat ylsi yli puolentoista miljoonan viikkokävijän, Iltalehti jäi vähän alle samoin kuin MTV3. Yle ja Helsingin Sanomat ylittivät nekin miljoonarajan selvästi. http://www.gallupweb.com/tnsmetrix/
Lehtien keinoiksi jäivät toiston lisäksi kuvat, uutisgrafiikat ja silminnäkijäkuvaukset. Draaman jäädyttämisessä suomalaiset toimittajat ovat toteavan ja merkityksiä hakevan journalistisen perinteen kasvatteja. Johtopäätös vahvistuu kun Jokelan tapauksessa torstain lehtiä vertaa tunnetta korostaviin ruotsalaisiin lehtiin, jotka raportoivat Suomesta hyvin näkyvästi.
Verkkomedioiden irtiotot uutisvoitoissa jäivät hyvin lyhyiksi. Kilpailijoiden verkkosivut ovat jatkuvan silmälläpidon alla ja se näkyi. Eroja syntyi ampujan oman videon käsittelyssä. hs.fi pani ensimmäisenä julki linkin YouTubeen, jolloin katsojia oli käynyt vasta muutama tuhat. Kun video ja ampujan kirje otettiin YouTubesta pois 200 000 kävijän jo nähtyä sen, oli Iltalehti ehtinyt kopioida sen omalle sivulleen. Oliko videon julkaiseminen tai julkaisematta jättäminen tietoinen eettinen päätös, on akateeminen kysymys. Video oli jo alkanut elää omaa elämäänsä ja oli selvää, että jostakin sen voi nähdä.
Ulkoa näyttää siltä, että tapahtuma on pystytty raportoimaan totuudenmukaisesti, aidosti ja ylilyönteihin syyllistymättä. Toimittajien perustehtävä on uutistapahtuman kuvaaminen, vaikka kyse on äärimmäisen traagisesta asiasta. Silminnäkijöiden ja mukana olleiden kertomuksia tarvitaan aidon tunnelman välittämiseksi.
Työ vaatii omien tunteiden työntämistä sivuun ja hienotunteisuutta kysymysten esittämisessä. Vastauksia on haettava sieltäkin, mistä niitä ei helposti saa. Sekin on hyväksyttävä, että kaikki eivät vastaa. Tunnelma välittyy työstä, jota tehdään hyvin nöyrästi.
Paikallisten asukkaiden reaktiosta päätellen kaikessa journalistityössä ei arvostelukyky ole toiminut vaan Jokelassa on tunkeiltu ja osoitettu huonoa makua, jota ei voi mitenkään puolustella.. Protestiadressi on paikallinen hätähuuto: Jättäkää meidät rauhaan!
Protestoiva asukasadressi osoittaa: toimittajien työtä pitää pystyä perustelemaan. Kattavan kuvan aikaansaamiseksi toimittajan on tehtävä myös työtä, josta tuskin kukaan voi sanoa pitävänsä. Todenmukainen ja dokumentoitu kuvaus on journalismin kulmakiviä. Vastuu tämän työn tekemisen laadusta on toimittajalla itsellään.
Kysymykseen ”miksi” on saatu uskottavia vastauksia jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Jos internetiä voi pitää syyllisenä siksi, että se mahdollistaa samanhenkisten tasapainottomien ihmisten vertaistuen, voi sitä toisaalta kiittää siitä, että se on tuonut nopeasti myös uutistoimittajille tietoa väkivaltaa ihannoivien ryhmien olemassaolosta. Samalla internetin foorumeilla käynnistyi ensijärkytyksen jälkeen valtava keskustelu tekijän motiiveista. Ei liene yllätys, että myös toimittajien kritisointi alkoi heti.
Internetin kautta kanavoituva kansalaisaktiivisuus on tuonut lisää tietoa toimittajien käyttöön ja parantanut raportointia. Tämä kansalaisaktiivisuus on saanut aikaan myös sen, että surun ja toivottomalta tuntuvan murheen takaa nousee uusia vastauksia kysymykseen ”miksi”.
Journalistin pitäisi uskoa voivansa parantaa maailmaa levittämällä tietoa – myötä ja vastoinkäymisissä. Jos Jokelan tapauksesta käytävä kansalaiskeskustelu internetissä on parantanut journalistista työtä, se vahvistaa myös kansalaisten uskoa siihen, että etsimällä ja löytämällä syitä voidaan vastaavia tapauksia estää.
*
Keskustelimme kurssillamme eilen siitä, miten verkko on muuttanut mainittuja journalistin peruskysymyksiä. Luennoitsijamme, amerikkalainen kouluttaja; kustantaja- ja päätoimittajaveteraani Edward Miller muokkaa listan toimittajan vastattavista kysymyksistä verkkomaailmassakin välineriippumattomaksi: ”Mitä?”, ”Mitä se tarkoittaa?”, ”Mitä seuraavaksi?” ja ”Miten voidaan saada lukijat mukaan?”.
Kurssimme mielestä Jokelan raportointi vastasi aika hyvin useimpiin kysymyksiin. Millerin viimeinen kysymys on vaikein. Siihen vastaamiseksi voi pohtia mitä kaikkien suomalaisten nuorten mielessä liikkui viime keskiviikon jälkeen.
”Miten näin voi tapahtua?”, ”Voiko meille/meidän koulussamme käydä näin?”, ”Miksei kukaan tehnyt mitään?” ja ”Olisinko minä voinut/voinko tehdä jotain?” Ne toimittajat, jotka vaivautuivat näiden kysymysten äärelle, oli mahdollisuus tehdä journalismia, joka ulottui surua ja toivottomuutta syvemmälle.
