Internet sen teki. Lukijat pääsivät vertailemaan eri lehtien toimittajien tuotoksia samoista aiheista ja niinhän siinä kävi: yleisön mielestä toimittajat tekevät työtä, joka näyttää helpolta ja jonka tuloksena syntyy paljon keskeneräistä työtä. ”Mekin pystymme parempaan”, huutaa kansalaisjournalistien kuoro kotitarveblogiensa takaa.
On totta että verkko antaa yleisölle mahdollisuuden vertailla eri toimituksia ja verkko antaa kaikille mahdollisuuden tehdä medialta ja journalismilta näyttäviä hengentuotteita. Tämä lisää mediakriittisyyttä, joka voimistuu kun tarjonta lisääntyy.
Monelle huonolla itsetunnolla varustetulle toimittajalle – joita kyllä riittää - tämä on lopun vahvistus: Meitä ei enää tarvita. Kustantajien unet toteutuvat. Yleisö tekee sisällön ja puoti pannaan kiinni.
Haloo, valot päälle!/Hetkinen! Verkon syystä ja ansiosta rakkaat tavoitellut lukijamme ovat alkaneet kiinnostua siitä mitä teemme.
Nyt tarjoamme heille verkossa nopeutta, pinnallisuutta niiltä alueilta mihin silmä helpoimmin tarttuu: Uutisia, katastrofeja, skandaaleja ja viihdettä. Valtapelejä ja draamaa. Urheilukin täyttää tunnusmerkit. Ei ole sattumaa, että suurimmat mediasaitit ovat iltapäivälehtien ja kaupallisten televisioiden verkkopalveluja.
Lopetetaan verkkojournalismista puhuminen. Jatketaan journalismilla ja tehdään journalistinen strategia. Mietintämyssy päähän ja excel-generaattorit piiloon: Miten näin aktiivinen yleisö saadaan osaksi mediaa ja sen tekemistä? Miten nykyaikainen mediayhteisö toimii?
Viime vuosikymmen puhuttiin lukijasuhteesta ja nyt meillä on sellainen käsissämme. Ei aina ehkä niin myötäsukainen eikä edes uskollinen, mutta innokkaampi kuin osasimme termin keksiessämme unelmoida.
Verkkomedian ensimmäinen kehitysvaihe luo laadulle kysyntää. Hyvää ja huonoa toimittajan työtä arvioidaan yhä innokkaammin riippumatta siitä onko sitä painettu paperille vai ei. Hyvän journalismin tekeminen ei ole helppoa.
Pätkäproffakolumni Suomen Lehdistössä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti